Annika Kyröläinen: "Onko olemassa valmentajaa, jolla olisi henkilökohtaista kokemusta ja ymmärrystä diabeteksestä? Kohta ainakin on!"
Tämän blogitekstin on kirjoittanut IntensivePT:n opiskelija Annika Kyröläinen, joka on erityisen kiinnostunut tavoitteellisen urheilun ja 1. tyypin diabeteksen yhdistämisestä. Annika aloittaa opintonsa 9.1.2023 ja päivittää matkastaan personal traineriksi sekä täällä blogissa että TikTokissa (@annikajennam). Ota siis kanavat seurantaan ja tule mukaan matkalle!
Tämä on minun tarinani siitä, kuinka tuleva insinööri päätyi Hippo-hiihdoista sairaalan ja monen muun mutkan kautta pelaamaan liigassa amerikkalaista jalkapalloa ja kouluttautumaan PT:ksi.
Urheilu on ollut iso osa elämääni aina. Pienestä pitäen vanhempani ovat kannustaneet liikkumaan ja ruokkineet kilpailuhenkisyyttäni viemällä esimerkiksi hiihto- ja yleisurheilukilpailuihin. Mielestäni oli kivaa kokeilla eri lajeja ja oppia uutta. Oman juttuni löysin kuitenkin, kun menin jalkapallokouluun.
Harrastin jalkapalloa lähes 10 vuotta. Olin ihan varma, että minusta tulee ammattilainen. Pelasin SM-tasolla ja olin juuri saanut kutsun aluejoukkueeseen. Sitten tuntui kuin elämältäni olisi viety pohja. Tai niin ainakin luulin… Sain diagnoosin 1. tyypin diabeteksesta. Olihan se shokki, koska tiesin, että se muuttaa koko elämäni. Olin esimerkiksi aina haaveillut armeijasta ja urasta poliisina. Nyt se kaikki oli viety minulta silmänräpäyksessä. Lisäksi olin juuri teini-iän kynnyksellä. Sairaus hävetti minua.
Yritin jatkaa urheilua kaikesta huolimatta, mutta vastoinkäymiset eivät antaneet armoa. Ensin mursin jalkapöytäni ja kuntouduttuani siitä meni polvi rikki. Kadotin ison osan itsestäni, kun en voinut urheilla. Elämäntapani muuttuivat radikaalisti huonompaan suuntaan ja menetin kaiken motivaationi. Vaikka lopulta sain kuntoutettua polveni ja pääsin takaisin jalkapallokentälle, se ei tuntunut enää samalta. Meni muutama vuosi, kun kävin muuten vain pelailemassa. Kuitenkin se palo, mikä minulla oli joskus ollut tuohon touhuun, puuttui täysin.
Ajattelin löytäneeni uuden tavoitteen elämälleni, kun hain opiskelemaan fysioterapeutiksi. Halusin auttaa muita, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin ollut. En kuitenkaan päässyt sinne kouluun, vaan päädyin jostain kumman syystä opiskelemaan rakennusinsinööriksi. Älkää kysykö… Mietin vain, että tätäkö tämä elämä tulee nyt olemaan. Valmistun rakennusalan ammattiin, vaikka se ei välttämättä niinkään kiinnosta minua? Käyn kuntosalilla ja pelailemassa jalkapalloa, koska minulla ei ole parempaakaan tekemistä? Syön huonosti, vaikka tiedän että se ei ole kannattavaa? Jätän diabeteksen hoidon taka-alalle, vaikka se vaikuttaa merkittävästi hyvinvointiini?
Pohdiskellessani masentavalta kuulostavaa tulevaisuuttani yritin etsiä itselleni harrastusta, joka olisi leikatulle polvelleni ystävällisempi. Päädyin kokeilemaan amerikkalaista jalkapalloa. Heh… Laji vei ihan täysin mennessään ja joukkueen luomien tavoitteiden kautta sain tavoitteita myös itselleni. Yksi tavoitteista on voittaa Suomen mestaruus ensi kesänä. Mitä se vaatii? Sitä, että olemme parempia kuin vastustajamme. Mitä se vaatii? Sitä, että jokainen on esimerkiksi yksilötasolla vahvempi kuin vastustajansa. Se taas tarkoittaa sitä, että fysiikkaharjoittelu on erittäin merkittävässä roolissa tässä lajissa.
Joukkueen kautta sainkin ensimmäisen kuntosaliohjelmani ikinä. Nyt ei saa ymmärtää väärin. Olen siis käynyt kuntosalilla jo vuosia muun urheilun ohessa, mutta onko se ollut säännöllistä treenaamista? Ei. Onko se ollut järkevää treenaamista? En tiedä, tuskin. Olin tehnyt saliohjelmani tähän mennessä kuitenkin itse internetin ihmeellisen maailman avulla, koska eihän minulla opiskelijana ollut varaa maksaa henkilökohtaisesta valmentajasta. Olin siis aika innoissani ammattilaisen tekemästä ohjelmasta, joka tähtäsi nimenomaan siihen, että olisin parempi pelaaja jenkkifutiskentällä.
Urheilun ilo oli siis vihdoin palannut, mutta diabetes oli (ja on) edelleen mutkistamassa asioita. Aiemmin en niinkään jaksanut kiinnittää siihen huomiota ja yritin vain unohtaa sen olemassaolon. Ajattelin sen olevan vain hidaste tekemiselleni. Ja niinhän se olikin. Verensokerini olivat joka pelissä aivan liian korkealla ja se alkoi näkymään myös suorituksissani ja olotilassani. Huomasin, että oikotietä onneen ei ole. Minun olisi oltava parempi diabeetikko ollakseni parempi urheilija.
Tässä vaiheessa mukaan kuvioihin astui ruokavalio. Ajattelin sen olevan helppo tie tasaisempiin verensokereihin. Olen aina syönyt mitä mieli tekee enkä ole ikinä noudattanut mitään tiettyä ruokavaliota. Päätin perehtyä jälleen internetin ihmeelliseen maailmaan löytääkseni sopivan ruokavalion, mutta koska sekalaista ja ristiriitaista tietoa on nykyään niin valtavasti, koin paremmaksi vaihtoehdoksi hankkia ammattilaisen avuksi.
Nyt varmaan kuvittelette, että tämä oli se helppo tie? Eipä ollutkaan. Huomasin eri valmentajia selatessani ja heidän kanssaan jutellessani, että monellakaan ei ole kokemusta diabeteksesta. Moni ei ymmärrä esimerkiksi sitä, miksi en haluaisi syödä ollenkaan hiilihydraatteja ennen urheilusuorituksia. Ymmärrän kyllä asian hankaluuden sinänsä, koska diabetes sairautena on niin yksilöllinen kaikilla. Mutta sitä suuremmalla syyllä! Tämä kaikki johti Google-hakuun PT-koulutuksista. Halusin tietää, käydäänkö diabetekseen liittyviä asioita edes läpi näissä koulutuksissa. Ilmeisesti käydään, mutta millä tasolla? Onko olemassa valmentajaa, jolla olisi henkilökohtaista kokemusta ja ymmärrystä? Kohta ainakin on!
Päädyin siis itse hakemaan PT-koulutukseen. Löysin IntensivePT:n ja ilmoittauduin heti mukaan! En olisi ikinä kuvitellut, että minusta tulisi valmentajaa, koska olen aina ollut itse se valmennettava. Kaikki, mitä aiemmin kerroin, johti kuitenkin tähän tilanteeseen. Halu olla parempi urheilija. Halu ymmärtää paremmin. Halu ehkäistä vammoja. Halu muuttaa omaa elämää. Halu auttaa muita. Halu tarjota vertaistukea. Halu löytää oikeasti kiinnostava ammatti. Halu kääntää omat heikkoudet vahvuuksiksi!
Mitä sitten odotan koulutukselta? Pakko sanoa, että anatomian kertaamista yömyöhään… Vitsivitsi. Ehdottomasti eniten odotan sitä, että saan kääntää sivun elämässäni eteenpäin ja pääsen vihdoin kouluttautumaan ammattiin minua kiinnostavien aihepiirien ympärillä ilman, että diabetes on sille esteenä. Odotan myös, että saan sitä kautta itsevarmuutta ja rutkasti lisää tietotaitoa, jota voi hyödyntää sitten tulevaisuudessa!
Kuva © Linda Ervasti